Päiväni kului tänään onneksi hyvässä seurassa kaupungilla, jumittaen lopuksi vielä parkkihallin portin edessä avuttomana. 

Nyt kun taas täällä hiljaisessa asunnossa istuskelee ja makoilee, huomaan kaipaavani yhtä tiettyä metelin aiheuttajaa. Kissaani, Ronttia "pientä" karvapalleroa juttelijaa. Ei se ole kuollut tai mitään, joutuu asumaan kuitenkin eri osoitteessa juhannuksen ajan.

Tiedän että Rontti pärjää siinä osoitteessa jossa viettää seuraavan viikon, mutta silti tekisi koko ajan kysyä miten se pärjää ja syökö se hyvin. Voisi melkein verrata äitii joka huolehtii lapsestaan. (Vaikka tosi ärsyttävä vertaus)

En onneksi kuitenkaan puhu Rontista hän-muodossa, jopa minua ärsyttää moinen.

Rontti on nähnyt elämää jo 4vuoden ajan, seurannut sivusta kun murenen pieniksi paloiksi ja taas kasaan itseni uudelleen. Mutta sitten on taas seurannut kun iloitsen ja onnistun elämässäni. Rontti antaa lohtua, lömpöä ja rakkautta jaksaa tässä pienessä elämässäni eteen päin. Osaahan se toki olla ärsyttävä, vammanen ja erityisen hermoja raastava läskikasa. 

Mutta se kuinka lohduttavaa on tulla kotiin rankan päivän jälkeen ja tietää että joku odottaa siellä, ettei koti ole tyhjä, luo ainakin minuun ihanan tuntee.